Mettan tie
Hän joka on taitava hyvyydessä ja haluaa saavuttaa rauhan tilan (Nibbanan),
toimikoon näin.
Karaniyam atthakusalena yan tam santam padam abhisamecca
Päämäärä
Buddhalaisuuden harjoittamisella on selkeä päämäärä: saada aikaan oivallus asioiden todellisesta luonteesta. Siinä mielessä ei ole hämmästyttävää, että Buddha aloittaa Karaniya Metta Suttan käsittelemällä sen päämäärää. Mettan harjoittamisen tarkoitus on päästä lähemmäksi todellisuutta. Ystävällinen ja hyväntahtoinen ajatus tai teko on tietysti itsessään hyvä, mutta se on mettan ilmausta vain siinä määrin kuin se auttaa oivaltamaan miten asiat todella ovat.
Buddha ilmaisee tämän kahdella tavalla. Ensinnäkin opimme, että mettaa pitäisi harjoittaa sen, joka tietää mikä on hyväksi:attakusalena. Paalinkielen sana attha merkitsee paitsi hyvää myös päämäärää.7 Tämä on varsin järkevää, koska tuskin ihminen voi pitää päämääränään sellaista mikä ei ole hänelle hyväksi. Mutta nyt sanalla viitataan äärimmäiseen hyvään ja lopulliseen päämäärään, jonka valossa kaikki muut vähäisemmät päämäärät arvioidaan.
Buddhalaisuudessa on selkeä käsitys siitä, mikä tuo lopullinen päämäärä on; näin on kaikissa uskonnoissa, vaikka niiden käsitykset eroavat toisistaan paljonkin. Se ei tarkoita epämääräistä tunnetta siitä, mikä voisi olla hyväksi ja saisi olon tuntumaan paremmalta. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että valaistuminen on se attha, joka tarjoaa ainoan kestävän ratkaisun maailmanlaajuisiin inhimillisiin ongelmiin: pettymykseen, turhautumiseen, onnellisuuden puuttumiseen.
Attha on se hyvyys, jota kohti kaikki taitava toiminta vie. Se on sitä, mikä voi motivoida jättämään kaiken ja lähtemään kodittomaksi munkiksi. Se on päämäärä, jonka vuoksi päätetään aloittaa henkinen elämä. Se on syy, miksi voi päättää aloittaa meditoimisen. Sanan attha etu on siinä, että se viittaa johonkin korkeampaan, parempaan, kauniimpaan, todellisempaan – mutta ei rajoita olemalla tarkempi. Se jättää kaiken mielikuvituksen varaan. Olematta epämääräinen se viittaa sellaiseen, mikä on äärimmäisen hyvää ja jota kohti kaikkein parhaimmat ponnistelut johtavat. Tätä termiä täydentävät sellaiset tunnetut paalinkieliset termit kuin bodhi, herääminen, ja nibbana (sanskritiksinirvana), joka määritellään perinteisesti egoistisuuden lopulliseksi sammumiseksi. Tunnettu edwardinajan paalitutkija Caroline Rhys Davids on kuitenkin osoittanut, että opetusuransa alkuvaiheissa Buddha ei mielellään käyttänyt näitä värikkäitä kuvauksia opetustensa päämäärästä, vaan käytti mieluummin vain sanaa attha:hyvyys, päämäärä.
Rauha
Buddhaa kutsutaan joskus nimellä Santinayaka, rauhaan johdattaja.
Attha, hyvyys ja päämäärä, voi vaikuttaa liian epämääräiseltä termiltä, ja sitä tarkennetaankin tässä suttassa. Näin pääsemme Buddhan toiseen väitteeseen. Joissakin käännöksissä tähän säkeeseen on lisätty sana Nibbana, jotta tulisi selväksi ettei kyseessä ole maallinen vaan henkinen päämäärä. Suttassa on kuitenkin vain sanat santam padam; ei sanaa nirvana. Padam voidaan kääntää tila tai olinpaikka; sama termi esiintyy kuuluisassa kirjan nimessä Dhammapada– mutta nyt ei ole kyseessä totuuden tai viisauden tai edes valaistumisen tila. On kyseessä rauhan tila – santa vastaa sanskritin sanaa shanti.
On mahdollista että sana santa on valittu runomitan takia. Mutta jos emme huomioi tätä, miksi rauha voitaisiin esittää tässä kontekstissa buddhalaisuuden perimmäisen päämäärän tärkeimpänä ominaisuutena? Vastaus löydetään ehkä siitä, mitä santa ei ole. Buddhalaisessa kirjallisuudessa santa on vastakohta sille epätyydyttävyyden tilalle, jota kuvataan sanalla dukkhaj a josta pyritään pois kun ponnistellaan kohti päämäärää. Dukkhaon rauhattomuuden, tyytymättömyyden ja turhautumisen tila. Kun siitä päästään lopullisesti eroon, kun sen juuret on kiskottu irti ja kaikki ristiriidat ovat poistuneet, niin jäljelle jää rauha. Santa on siis se puoli perimmäisestä päämäärästä, joka vetoaa meihin välittömimmin: tarvitsemme sitä eniten, koska olemme tottuneet olemaan jatkuvassa tyytymättömyyden tai jopa kärsimyksen tilassa. Tämä päämäärän käsittäminen rauhan tilaksi on niin tärkeä, että Buddhaa kutsutaan joskus nimellä Santinayaka, rauhaan johdattaja.
Taitava harjoittaminen
Henkisessä elämässä ei ole niinkään kyse hyvyydestä tai hurskaudesta kuin taidosta.
Termi abhisamecca, joka on käännetty “se joka haluaa saavuttaa”, tarkoittaa sananmukaisesti “se joka on taidokas”. Se siis pitää sisällään tietämisen ja ymmärtämisen siitä, kuinka päämäärä saavutetaan. On kyse taidosta, ja siten myös jossain määrin harjoittelusta. Valaistumaton tyytymättömyyden ja sekavuuden tila, jota kutsumme dukkhaksi on seurausta siitä, että emme ole aikaisemmin toimineet taitavasti. Jos ikinä aiomme päästä eroon dukkhasta, meidän on kehitettävä taitoa, joka saa tämän aikaan. Meidän on ryhdyttävä asianmukaiseen harjoitteluun. Näin buddhalaisuus toimii: siinä edellytetään harjoittelua, niiden käytännön taitojen kehittämistä, jotka auttavat pääsemään kohti perimmäistä päämäärää. Tämä alkaa silloin, kun tajuaa että on olemassa jokin korkea päämäärä, joka voidaan saavuttaa.
Termi atthakusala, “taitava siinä mikä johtaa hyvään”, edustaa tärkeää henkistä periaatetta buddhalaisuudessa. Sikäli kuin tiedän, esimerkiksi kristinuskossa ei ole vastaavaa käsitystä, mutta buddhalaisessa henkisessä elämässä ei ole niinkään kyse hyvyydestä tai hurskaudesta kuin taidosta. Tietysti harjoittamisen ajatus on mukana kaikessa käytännön uskonnollisuudessa, mutta buddhalaisen polun näkeminen “treenauksena” eroaa useimmista muista tavoista nähdä uskonnon harjoittaminen. Tässä ei ole mukana minkäänlaista velvoitusta tai käskyä tulla pyhemmäksi. Sen sijaan on vain kehitettävä tiettyjä taitoja ja toimintatapoja, jokseenkin samalla tavalla kuten muusikko, kokki, arkkitehti tai urheilija tekee. Karaniya Metta Sutta ei puhu “hyvästä ihmisestä” tai “pyhästä henkilöstä”. Se vain tarjoaa itsensä sille, joka tietää mikä on todella hyväksi hänelle: mikä on todella hyväksi ihmiselle ja mikä on oikea tapa toteuttaa se.
Tämän harjoittaminen vaatii jonkin verran älykkyyttä ja lisäksi käytännöllisyyttä. Ei tyydytä vain teoriaan. Jos on taitava siinä mikä johtaa hyvään, ei tiedä tarkalleen millainen perimmäinen päämäärä on, mutta tietää selkeästi mikä vie sitä kohti. Kusala on yksinkertainen termi, joka tarkoittaa taitoa siinä mielessä että tehdään se mikä antaa halutun tuloksen. Samalla tavalla puhutaan henkilöstä, joka on taitava tekemään käsitöitä, käyttämään kieltä, ajamaan autoa tai soittamaan jotakin instrumenttia. Nyt on kuitenkin kyse eettisestä taitavuudesta.
Taitavan teon, puheen tai ajatuksen ehkä luonteenomaisin piirre on se, että siitä puuttuu kapea-alainen itsekeskeisyys. Eettinen taidokkuus on mielentila, joka on tyyni: vakaa ja selkeä nähdessään asioiden pysymättömän luonteen. Jos on moraalisesti taitava, näkee kuinka kärsimys ja pettymys aiheutuvat kapea-alaisesta, harhaisesta itsekkyydestä – varsinkin omasta – ja koettaa toimia, puhua ja ajatella todemmin. Buddhalaisuudessa on oleellisen tärkeä ajatus siitä, että se itse jota varjelemme niin kiihkeästi, on vain idea. Lisäksi buddhalaisuus opettaa, että vaikeuksiemme ja kärsimystemme perussyy on juuri tämä itsen varjeleminen ja tavaksi tullut takertuminen asioihin pyrkiessämme vahvistamaan tätä itseyden tunnetta.
Taitamattomat mielentilat yrittävät jatkuvasti pysäyttää elämän virtaa itsekkyydellä, ajatuksella omasta hyödystä. Eettinen taitavuus on sitä, että vältetään vahingollisia tunteita kuten kateus, viha ja ahneus. Kehitetään sellaisia positiivisia tunteita kuten metta sekä selkeää näkemystä (perinteisesti “oikea näkemys”). Kun olemme taitavassa mielentilassa, toimimme tietoisuudesta käsin. Kykenemme kuvittelemaan itsemme toisen ihmisen asemaan ja koetamme ymmärtää hänen vaikeuksiaan ja huoliaan, samoin kuin hänen ihanteitaan ja pyrkimyksiään. Tunnemme iloa toisten onnellisuudesta. Olemme kärsivällisiä, kun toiset ärsyttävät tai uhkaavat meitä. Olemme anteliaita ja annamme mielellämme myös aikaamme ja energiaamme toisille. Autamme mielellämme missä vain voimme. Ennen kaikkea ajattelemme, puhumme ja toimimme tavoilla, joilla on tarkoitus hyödyttää kokonaisuutta – ei vain meitä itseämme.
Ollakseen taitava siinä mikä johtaa hyvään ihminen pyrkii tajunnan tiloihin, joissa ei ole itsekkyyden ja syyttelyn painolastia. Se tarkoittaa myös sitä, että tietää kuinka noihin tiloihin päästään. Tältä pohjalta alkaa kokea asiat kevyemmin ja tarkkaavaisemmin tietäen, että näin on menossa kohti oikeaa päämäärää, kohti todellista onnellisuutta.
Buddhan ääni: ehdotus, ei käsky
Buddha ei sanele käskyjä, vaan esittää selvästi mitä tekojen seuraukset olisivat.
Karaniyam tarkoittaa kirjaimellisesti “tehköön”. Siis hän joka toivoo saavuttavansa tyyneyden tilan tehköön näin. Asian esittäminen tällä tavalla – konditionaalissa, ei käskien – on hyvin Buddhalle tyypillistä ja esiintyy usein paalinkielisissä kirjoituksissa. Buddha ei sanele käskyjä, vaan esittää selvästi mitä mahdollisten tekojen seuraukset olisivat. Hän sanoo, että jos haluaa nähdä tietyn tuloksen, on toimittava tietyllä tavalla.
Ehtolause vetoaa kuulijan älykkyyteen, kun taas kategorinen tai käskevä vetoaa haluun päästä henkilökohtaisesta vastuusta. Käskevä sävy välittää kiireyden tunnetta, melkeinpä kärsimättömyyttä nähdä toisen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Saatetaan tarjota palkkiota tottelevaisuudesta tai uhata rangaistuksella tottelemattomuudesta, mutta ei haluta hukata aikaa tarpeettomiin selityksiin. Käskevä sävy on kaikkien auktoriteettihahmojen ääni, sotilaallisista johtajista kiireisiin vanhempiin. Se on Jehovan, Vanhan Testamentin Jumalan, ääni: Jumalan joka lähettää heinäsirkkoja ja paiseita, tulta ja tulvia.
Asuessani Intiassa olin kerran kylässä ystäväni tohtori Mehtan luona Poonassa, kun paikalle saapui adventistipariskunta. Mies oli innokas levittämään uskontoaan ja heti kun oli päässyt ovesta sisään hän alkoi käännyttää tohtoria omaan uskoonsa. Tohtori Mehta oli varsin älykäs mies, eikä saarnaajan lähestymistapa toiminut kovin hyvin. Koska ei ilmeisesti pystynyt vetoamaan rationaalisiin argumentteihin, hän turvautui raamatun voimaan. Tämä voima ei hänen mielestään perustunut kirjan rationaalisiin argumentteihin vaan yksinkertaisesti siihen, että se sanoi olevansa Jumalan sana. “Mutta etkö näe”, hän toisti. “Raamattu sanoo näin. Jumala puhuu meille tämän kirjan kautta.” Hän heristi kirjaa tohtori Mehtalle ikään kuin jo sen olemassaolon olisi pitänyt estää kaikki epäilyt. Tohtori ja minä saimme sen vaikutelman, että hän piti meitä tyhminä kun emme suostuneet luopumaan rationaalisista vastaväitteistämme. Hänen argumentointinsa “Sen täytyy olla totta, koska se on totta” oli sama, jota turhautuneet vanhemmat kaikkialla käyttävät: “Koska minä sanon.” Lopulta saarnaajan vaimon piti nykäistä häntä hihasta ja sanoa: “Mutta kultaseni, tohtori ei usko raamattuun.” Hän näytti ymmärtävän järjellisyyttä paremmin kuin miehensä.
Ehtolause ilmaisee tyyneyttä, kärsivällisyyttä, ja kunnioitusta yksilön vastuuta kohtaan arvioida tilanne itse ja valita haluaako toimia jollakin tai millään tavalla. Jollei ole kyseessä hätätilanne, käskeminen ilmentää sitä että käskijällä on oma lehmä ojassa: emotionaalinen syy nähdä tulos tietynlaisena. Käsky pitää aina sisällään verhotun rangaistuksen uhkan ja siitä syystä sitä tulisi aina varoa. Jos joku ei ole valmis selvittämään, miksi hän haluaa sinun tekevän tai ajattelevan tai uskovan tietyllä tavalla, on mahdollista ettei hän itsekään tiedä. Ehkä hän ei halua käsitellä asiaa, koska pelkää että rupeaa itse epäilemään. Kärsimätön suhtautuminen rationaalisiin vastaväitteisiin tai taipumus vihastua kun omaa tahtoa vastustetaan, antaa aihetta päätellä että olisi viisasta kyseenalaistaa puhujan motiivit.
Buddhalaisuus opettaa, että epäilemisessä ei ole mitään väärää: buddhalaisia rohkaistaan ajattelemaan mahdollisimman selkeästi ja muodostamaan omat johtopäätöksensä. Ehkä hämmästymme sitä tyyneyttä, joka on ilmeistä yksinkertaisessa buddhalaisessa munkissakin, kun hän kohtaa eriuskoisen henkilön. Hänen rento asenteensa ei perustu älylliseen sekaannukseen, huolimattomuuteen opetusten suhteen tai relativismiin, joka pitää kaikkia näkemyksiä lopulta samanlaisina. Se tulee siitä tosiasiasta, että hän ei ota asioita henkilökohtaisesti. Hän selittää sinulle mielellään buddhalaisia näkemyksiä, jos tilanne on otollinen, mutta ei hän koe sitä uhkana jos käy ilmi että sinulla on eri uskonto. Hän voi itsekseen ajatella, että et ole aivan oikeilla jäljillä, mutta hän ei salli tämän häiritä tyyneyttään ja ystävällistä asennoitumistaan sinua kohtaan.
Dharma, Buddhan opetus, vetoaa älykkyyteen laajimmassa mielessä, ei halukkuuteen uskoa. On esimerkiksi ymmärrettävä taitamattomien tekojen yhteys kärsimykseen ja taitavien tekojen yhteys onnellisiin mielentiloihin. Kirjoitusten mukaan Buddha sanoo itse: “Riippumatta siitä ilmestyykö buddhia vai ei, on varmaa ja muuttumatonta, että itsekästä halua seuraa kärsimys.” Tämän voi jokainen itse havaita todeksi tutkimalla omaa kokemustaan. Tähän ei mitenkään vaikuta se, onko buddhia olemassa vai ei.
Buddhan hahmo, vaikkakin keskeinen historiallisesta näkökulmasta katsoen ja inspiraation lähteenä, ei ole keskeinen opillisessa mielessä samalla tavalla kuin Kristuksen hahmo Jumalan poikana on kristinuskossa. Buddhalaisuus ei perustu Buddhan tahtoon tai edes hänen persoonallisuuteensa vaan Dharmaan, totuuteen johon hänen opetuksensa opastavat ja jota hän itse kunnioittaa.
Buddha kyllä väittää kokeneensa itse mitä opettaa, ja tähän perustuu hänen henkinen auktoriteettinsa. Mutta tämä on ainoa auktoriteetti mikä hänellä on. Hänellä ei ole mitään vaikutusta meihin ellemme päätä alistua siihen. Jos todella haluat kehittyä, sinun täytyy itse päättää onko tämänhetkinen elämäsi tyydyttävää vai ei. Jollei se sitä ole, sinun itse on päätettävä mitä asialle teet.
Kautta aikojen buddhalaiset ovat ylistäneet Buddhaa ja ovat mahayana-sutrissa jopa menneet niin pitkälle, että ovat tehneet hänestä perimmäisen todellisuuden symbolin. Mutta myös tällöin hänen saavutuksensa on jotain minkä kaikki ihmiset voivat saavuttaa. Buddhalaiset uskovat että kuka tahansa voi valaistua, jos ponnistelee tarpeeksi Buddhan jalanjälkiä seuraten. Kun tekee näin, ei noudata käskyjä vaan esimerkkiä. Näkee mitä buddhat ovat tehneet ja että se on taitavinta mitä voi tehdä: se on auttanut ihmisiä pääsemään rauhan tilaan ja se voi tehdä saman itselle.
On aivan eri asia hyväksyä opettajan auktoriteetti tai päättää seurata jotain ohjetta tai sääntöä kuin totella käskyjä. Käskymuodon eikä ohjemuodon käyttäminen pitää sisällään pakottamisen tunteen – ja missä on pakottamista siellä ei voi olla mitään mitä voisi kutsua henkiseksi opetukseksi. Henkinen elämä on omistautumista yksilön kehitykselle, erityisesti oman tietoisuuden ja tajunnan, oman vastuuntunnon kehitykselle. Kuinka tällaiseen voisi pakottaa ketään? Se olisi ristiriitaista.
Tästä syystä suttassa sanotaan “se joka on hyvyydessä taitava ja haluaa saavuttaa rauhan tilan (nirvanan), toimikoon näin”. Jos et ole taitava hyvyydessä etkä koe tarvetta saavuttaa nirvanaa, hyvä näin; tämä opetus ei ole sinua varten. Vaikka Buddha saattaisi ryhtyä järkevään keskusteluun kanssasi, hän ei yrittäisi pakottaa sinua tekemään mitään mitä et ole halukas tekemään. Se että kieltää joltakulta hänen inhimillisen vapautensa, uhkailee tai pakottaa häntä ei ole Dharman kommunikoimista. Henkisten periaatteiden esittäminen, joka näyttää tulevan valtanäkökulmasta tai pakottavasta auktoriteetista ei ole noiden periaatteiden mukaista. Silloin on kyseessä maallinen esitys, ei henkisestä auktoriteetista lähtöisin oleva.
Konditionaalinen tai hypoteettinen lähestymistapa on siis paras tapa kommunikoida Dharmaa. Koska Buddha on Santinayaka, rauhaan johdattaja, hän tekee näin – ja ehkä hän voikin tehdä ainoastaan tämän. Kukaan ei uhkaa sinua helvetin tulella ja tulikivellä, jos päätät että olet varsin onnellinen juuri sellaisena kuin olet. Buddha on vain tien näyttäjä. On sinun oma asiasi, päätätkö seurata tuota tietä vai et.