Viisaus

Korkeimman transsendenttisen viisauden merkityksessä viisaus on oikeastaan buddhalaisen polun lopullinen päämäärä eikä niinkään polulla oleva askelma. Viisaus tässä mielessä on sama kuin Valaistuminen – ja kuten Valaistumista ei viisauttakaan voi ilmaista sanoin.

Alemmalla tasolla on kuitenkin käytännön askelia, jotka ovat avuksi viisauden kasvattamisessa ainakin viisauden ei-transsendenttisessa merkityksessä. Ensinnäkin voi yrittää paremmin muistaa ja tiedostaa asioita, joiden älyllisesti ymmärtää olevan totta. Saatamme esimerkiksi tietää, että jos annamme periksi negatiivisille tunteille kuten viha tai halu, meistä alkaa tuntua pahalta. Saatamme myös tietää, että kehomme on hyvin pieni ja lyhytaikainen ilmiö hyvin suuressa maailmankaikkeudessa. Useimmat ihmiset tietävät nämä asiat järjellisesti. Mutta hyvin harvat käyttäytyvät niin kuin olisivat koskaan kuulleetkaan niistä. Nämä ja monet muut ilmeiset totuudet menevät läpi mielestämme kuin vesi siivilästä. Jos yritämme pysyvämmin tiedostaa tällaisia tosiasioita, voimme ainakin muuttaa paremmaksi omaa käyttäytymistämme ja pitemmän päälle lisätä objektiivisuuttamme ja laajentaa näkemystämme. Tämä saattaa olla paras tapa kehittää viisautta kunnes koemme todellista oivallusta.

Toinen tapa kehittää viisautta tällä alemmalla tasolla on opiskelu. Pyrimme ymmärtämään ja pitämään mielessä niitä ajatuksia todellisuuden luonteesta, joita itseämme kehittyneemmät ja etenkin Valaistuneet ihmiset ovat esittäneet. Tämä ei yksinään anna oivallusta, mutta se vaikuttaa käyttäytymiseemme ja ajattelutottumuksiimme tavalla joka nopeuttaa edistymistämme. Ja kun etiikan harjoittaminen ja meditaation harjoitus edistyvät, muodostaa tämä älyllinen tiedostaminen pohjan todellisen oivalluksen syntymiselle.

Valitettavasti ei näin pienessä kirjasessa ole tilaa buddhalaisen filosofian katsaukselle. Seuraavissa jaksoissa luodaan silmäys Buddhan tärkeimpiin lausuntoihin ihmisen tilasta eli käsitellään ’Kolme ehdonvaraisen olemassaolon tunnusmerkkiä’ ja ’Neljä jaloa totuutta’.

Kolme ehdonvaraisen olemassaolon tunnusmerkkiä

Kaikkien ilmiöiden ehdonvaraisen luonteen oivaltaminen on Valaistumisen keskeinen ominaisuus. Valaistunut mieli ei näe maailmaa kokoelmana erillisiä asioita ja esineitä. Sen näkökyky havaitsee maailmassa loputtoman syiden ja seurausten verkon, jossa ilmiöt syntyvät ja katoavat tämän mahdollistavien ehtojen varassa. Tietysti myös me itse olemme osa tätä ehdonvaraisuuden verkostoa ja syntymämme, kuolemamme, ajatuksemme, tunteemme ja tekomme ovat sisäisten ja ulkoisten ehtojen varassa.

Ensinäkemältä tämä voisi vaikuttaa fatalismilta – kohtalonuskolta – ellei buddhalaisuus tarjoaisi myös näkemystä jostakin, joka on olosuhteisiin sitovan tilan yläpuolella. Tämä on Ei-ehdonvarainen tila, itse Buddhatila. Mutta mennäksemme Ei-ehdonvaraista kohti, tulee meidän ensin todella haluta tehdä niin. Ja tämä edellyttää että katsomme selkeästi omaa ehdonvaraista olotilaamme – materiaalista maailmaa ja sitä miten siinä tavallisesti elämme – että näemme sen sellaisena kuin se todella on. Näkemyksemme ehdonvaraisesta olemassaolosta on tavallisesti toiveajattelun vahvasti värittämä. Ehdonvaraisen olemassaolomme ns. kolmen tunnusmerkin ymmärtäminen auttaa meitä riisumaan nuo ruusunpunaiset lasit. Sitten voimme alkaa ajatella ja toimia tavalla joka tilanteessamme on asianmukaista.

Kolme ehdonvaraisen olemassaolon tunnusmerkkiä ovat:

1. Se on väliaikaista.

2. Se on epätyydyttävää.

3. Siinä ei millään ole omaa pysyvää synnynnäistä luontoa.

Ehdonvarainen olemassaolo on väliaikaista

Maailmankaikkeudessa on kaikki väliaikaista, pysymätöntä, katoavaista. Maailmankaikkeuden luonteeseen kuuluu se tosiasia että se on muutosprosessi eikä pysyvistä yksiköistä koostuva. Oma kehomme, talot joissa asumme, maa jalkojemme alla, ja taivaanrannan vuoret ovat kaikki jatkuvassa muutosvirrassa. Jotkut asiat muuttuvat nopeammin kuin toiset, mutta lopulta kaikki se mikä on syntynyt rappeutuu, hajoaa ja tulee osaksi toisia ilmiöitä.

Muutama vuosi, muutama vuosikymmen tai muutama vuosisata – silmänräpäys maapallon historiassa – ja kaikki se, mikä nyt tuntuu meistä niin tärkeältä on lakannut olemasta ja tullut osaksi jotakin muuta.

Useimmat meistä tunnistavat tämän pysymättömyyden älyllisellä tasolla. Järkytymme kuitenkin kun jokin omistamamme esine menee rikki, kun ihmissuhde katkeaa tai kun huomaamme tulevamme vanhaksi. Me käyttäydymme ja syvällä sydämessämme tunnemme ikäänkuin kaikki olisikin muuttumatonta ja pysyvää. Kun yritämme ylläpitää niin syvässä ristiriidassa todellisuuden kanssa olevaa asennetta, syntyy jännite, joka aiheuttaa konflikteja ja ärsyyntymistä jokapäiväisessä elämässä. Todellisuus lyö meitä kasvoille aina kun se ei vastaa kuvitelmiamme.

Ehdonvarainen olemassaolo on epätyydyttävää

Tätä opetusta samoin kuten ensimmäistä jaloa totuutta, johon kohta tulemme, on usein esitetty harhaanjohtavalla tavalla. Sen on käsitetty tarkoittavan että buddhalaiset uskovat koko elämän olevan kärsimystä. Eli huolimatta siitä kuinka onnellisilta buddhalaiset näyttävät, buddhalaisuus on ankea ja pessimistinen oppi. Ehdonvaraisen olemassaolon epätyydyttävyys ei tietenkään merkitse sitä että tavallinen elämä ei koskaan olisi miellyttävää. Se tarkoittaa että aineellinen maailma ja elämä sellaisena kuin sitä tavallisesti eletään ei koskaan voi antaa meille täydellistä ja pysyvää tyydytystä. Tämä johtuu kolmesta syystä.

Ensinnäkin elämään sisältyy väistämättä todellista kärsimystä. Vaikka kuinka yrittäisimme olla näkemättä tätä tosiasiaa, joudumme kaikki kokemaan sairautta, tulemme vanhoiksi ja kuolemme. Ja ellemme ole poikkeuksellisen onnekkaita kärsimme myös henkisestä ja fyysisestä kivusta matkallamme kohti tuota vääjäämätöntä loppua. Toiseksi ehdonvarainen olemassaolo on epätyydyttävää, koska nekin asiat joista pidämme ovat katoavaisia. Kaikki on väliaikaista ja se mitä rakastamme otetaan varmasti meiltä pois, joten jopa nautintomme aiheuttavat lopulta kärsimystä. Ja tietoisuus tästä merkitsee että tämän hetken nautinnoissa on aina mukana surua ja ahdistusta. Kolmanneksi ehdonvarainen olemassaolo on epätyydyttävää, koska jokin meissä hämärästi aavistaa jonkin korkeamman olemassaolon, niin että emme koskaan voi olla täysin tyytyväisiä normaaliin maailmalliseen elämään. Itse asiassa olemme kulmikkaita palikoita pyöreissä rei’issä. Perimmäistä epämukavuutta, joka syntyy kun yritämme sopeutua sopimattomaan tilanteeseen, lakkaamme kokemasta vasta kun kohoamme sen yläpuolelle miten olemme tottuneet näkemään itsemme ja elämämme.

Tärkeä seuraamus ehdonvaraisen olemassaolon epätyydyttävästä luonteesta on että emme voi saavuttaa tyydytystä muuttamalla meitä ympäröivää maailmaa niin että se olisi meitä tyydyttävä. Meidän on muutettava itseämme. Tämä on täysin vastakkainen yleiselle käsitykselle, että kaikki olisi hyvin ja eläisimme onnellisina kunhan vain saisimme juuri sen oikean työpaikan, juuri sen oikean asunnon, juuri ne oikeat tavarat, juuri sen oikean rakastetun. Vaikka saisimmekin tuon kaiken, haluaisimme pian lisää, tuntisimme yhä jonkin korkeamman kaipuuta ja kärsisimme yhä pelosta, että menetämme sen minkä olemme niin suurella vaivalla ympärillemme hankkineet. Ja lopulta tietysti menetämmekin sen, koska kuten olemme nähneet, kaikki ehdonvaraiset asiat ovat väliaikaisia.

Ehdonvaraisessa olemassaolossa ei millään ole omaa pysyvää synnynnäistä luontoa

Ehdonvaraisen olemassaolon kolmas tunnusmerkki – että ehdonvaraisilla ilmiöillä ei ole omaa muuttumatonta luonnetta – on tunnusmerkeistä luultavasti vaikein ymmärtää. Oman käytännön kehityksemme kannalta on ehkä tärkeintä keskittyä ymmärtämään yksi tietty puoli tästä todellisuuden ominaisuudesta – että meidän oma luontomme ei ole mikään tietty muuttumaton luonto.

Useimmat meistä katsovat että meissä on tietty minuus, joka on pääosaltaan määräytynyt kasvuiässä. On tiettyjä asioita joista pidämme, on tiettyjä asioita joista emme pidä, meillä on tiettyjä mielipiteitä, tapoja ja tunteenomaisia asenteita. Meillä on tiettyjä heikkouksia ja tiettyjä vahvoja puolia. Ja meistä tuntuu että voimme vain hyvin vähän muuttaa sitä, millaiseksi kohtalo on meidät luonut. Tämä näkemys itsestämme on kuin kahle, joka estää meitä pakenemasta ehdonvaraisuuden vankilasta. Se tuomitsee meidät henkiseen lamaantumiseen. Kuten kaikki muukin maailmassa, myös oma persoonallisuutemme on väliaikaista ja tämä väliaikaisuus tulisi nähdä positiivisesti. Jokainen meistä on jatkuvasti muuttuva prosessi eikä meissä ole yhtäkään piirrettä, jota emme voisi muuttaa ratkaisevasti paremmaksi.

Tämä näkemys itsestämme ja maailmasta dynaamisena prosessina – ei muuttumattomista esineistä ja asioista koostuvana – on ehkä avain yleisempään näkemykseen ilmiöiden ominaisluonteen puuttumisesta. Maailmankaikkeus on jatkuvaa virtaa, olosuhteiden vuorovaikutusten verkosto, mutta voidaksemme hahmottaa sitä rajallisella tajunnallamme jaamme sen keinotekoisesti erillisiin osiin ja annamme niille kaikille nimet. Tämä onkin kätevä tapa kuvailla käytännössä maailmankaikkeutta, kunhan tiedostaisimme sen rajoitukset. Mutta olemme niin luomamme kuvan lumoissa että kuvittelemme nimeämiemme asioiden ja esineiden jotenkin olevan olemassa maailmasta erillään ja myös erillään niistä ehdoista, joiden varassa ne ovat olemassa – tämä on virheellinen näkemys maailmasta ja osallisuudestamme siihen ja se aiheuttaa meille paljon kärsimystä. Todellisuudessa maailmankaikkeuden kaikki ehdonvaraiset ilmiöt – esineet, asiat ja olennot kuten me itse – ovat olemassa vain osana suurempaa kokonaisuutta samalla tavoin kuin virran pyörre on olemassa vain osana sitä ympäröivää vesimassaa. Tästä syystä niillä ei voi olla minkäänlaista myötäsyntyistä olemusta.

Neljä jaloa totuutta

Neljä jaloa totuutta on yksi tunnetuimmista ja tärkeimmistä buddhalaisen opetuksen väittämistä – ja yksi Buddhan väärinymmärretyimmistä opetuksista. Buddha julisti nämä neljä totuutta ensimmäisessä Valaistumisensa jälkeisessä opetuksessaan noin vuonna 528 ennen ajanlaskuamme. Ne kuuluvat seuraavasti:

– ensimmäinen totuus: elämään sisältyy kärsimystä.

– toinen totuus: kärsimyksen syy on itsekäs halu ja ahneus.

– kolmas totuus: kärsimys lakkaa kun itsekäs halu lakkaa.

– neljäs totuus: Jalo kahdeksanosainen polku on kärsimyksen lakkaamiseen johtava tie.

Sana ’kärsimys’ näissä totuuksissa on tavallisesti käytetty, mutta väärän käsityksen antava käännös hyvin vanhasta intialaisesta sanasta dukkha, joka voi merkitä kaikkea varsinaisesta ruumiillisesta kivusta aina henkisen tyhjyyden ja tyytymättömyyden tunteeseen. Tämä on sama sana, josta edellä puhuttiin ehdonvaraisen olemassaolon tunnusmerkkien yhteydessä, mutta siinä käytettiin käännöstä ’epätyydyttävyys’. Sanan ’kärsimys’ asemesta olisi kenties parempi kutsua ensimmäisestä jaloa totuuttakin ”epätyydyttävyyden olemassaolon totuudeksi”.

Kuten ehdonvaraisen olemassaolon toinen luonteenpiirre – että tavanomainen elämä on epätyydyttävää – tämä totuuskin on usein ymmärretty väärin siten, että buddhalaiset muka uskovat koko elämän olevan kärsimystä. Eivät buddhalaiset niin ajattele. Mutta he hyväksyvät että kärsimys (tai ainakin ’epätyydyttävyys’) on erottamaton osa tavanomaista elämää. Tämä ei merkitse että on pessimistinen vaan että on realistinen. Ei suinkaan ole optimismia vaan paha itsepetos kuvitella muuta. Kärsimyksen olemassaolon hyväksyminen on välttämätön ensimmäinen askel kun yritetään analysoida kärsimyksen ja epätyydyttävyyden syytä. Nyt voimme alkaa etsiä parannuskeinoa, jota loput kolme totuutta tekevät.

Toinen jalo totuus – itsekäs haluaminen aiheuttaa kärsimyksen – on täydellinen vastakohta tavalle jolla olemme tottuneet ajattelemaan. Meidät on kasvatettu ajattelemaan, että tulemme onnellisiksi tyydyttämällä egoistiset halumme eli ottamalla itsellemme kaiken mitä haluamme. Mutta jatkuvasti muuttuvassa maailmassa, missä mikään ei ole pysyväistä, halumme lannistetaan pakosti joka käänteessä. Ja niin kauan kun takerrumme näihin haluihin, meidän on pakko kokea tyytymättömyyttä ja kärsimystä. Juuri egoistinen halumme tekee meidät onnettomaksi. Onnellisuuden etsinnässä ei itsekkyyden tyydyttämisestä ole apua, on noustava sen yläpuolelle. Tämä ei tarkoita niinkään minuuden tuhoamista vaan että sitä laajennetaan yli sen totunnaisten rajojen. Kokemus ei ole menetyksen vaan vapautuksen, ilon ja rakkauden tunne. Egoistisen halun täydellinen lakkaaminen, jonka kolmas jalo totuus osoittaa olevan tie kärsimyksen täydelliseen poistamiseen, on sama kuin Buddhatilan täydellinen minuuden ylittäminen.

Jalo kahdeksanosainen polku

Neljäs jalo totuus sanoo että tie minuuden ylittämiseen ja siten vapautumiseen kaikesta kärsimyksestä on Jalo kahdeksanosainen polku. Sen osat ovat:

1. Täydellinen näkemys (joskus käännetty ymmärrys)

2. Täydellinen tunne (joskus käännetty päättäväisyys)

3. Täydellinen puhe

4. Täydellinen toiminta

5. Täydellinen elinkeino

6. Täydellinen ponnistelu

7. Täydellinen tarkkaavaisuus

8. Täydellinen samadhi (joskus käännetty keskittyminen)

Seuraavassa muutamia yleisiä näkökohtia tästä buddhalaisen polun formuloinnista.

Täydellinen näkemys, joka usein käännetään oikea ymmärrys, on luettelossa ensimmäisenä. Näin tunnustetaan tärkeä tosiseikka: tarvitsemme jonkinlaisen käsityksen siitä että jotain suurempaa ja tyydyttävämpää on tavanomaisen kokemuksemme tuolla puolen ennenkuin voimme edes alkaa kulkea minkäänlaista henkistä polkua. Ensin tämä on ehkä vain ohimenevä intuitio tai pelkästään älyllinen ymmärrys. Mutta kun kehitämme Kahdeksanosaisen polun muita osia, tämä alkupilkahdus voimistuu kunnes siitä tulee kirkas Täydellinen näkemyksen valo sen syvimmässä merkityksessä. Tämän osan voi siis nähdä tavallaan sekä polun ensimmäisenä että viimeisenä vaiheena.

Joskus sanotaan että seitsemän muuta osaa ovat ”muutoksen polku”, sillä ne edustavat keinoja joilla muutamme kaikki olemuksemme puolet totuuden vision valossa. Täydellinen tunne, puhe, toiminta, elinkeino ja jopa ponnistus ja tarkkaavaisuus ovat osia, joiden voidaan sanoa vastaavan etiikkaa sen kaikkein laajimmassa mielessä. Ne kattavat keskenään elämämme kaikki puolet, korostaen sitä että buddhalainen etiikka ei ole sääntöluetteloiden seuraamista, vaan koko olemassaolomme järjestämistä sellaiseksi, että kehitämme korkeampia tajunnantiloja. Ponnistelu ja tarkkaavaisuus liittyvät myös meditaatioon samoin kuin kahdeksanosaisen polun viimeinen osa täydellinen samadhi. Sanaa ’samadhi’ ei ole käännetty koska sille ei ole tyydyttävää vastinetta. Joskus samadhilla tarkoitetaan vain keskittymistä, joskus meditaatiota ja joskus syvää meditatiivista tilaa, joka vastaa subjektiivista kokemusta Valaistumisesta. Tässä kahdeksanosaisen polun viimeisessä vaiheessa on ilmeistä että samadhi ei merkitse pelkkää keskittymistä, ei edes meditaatiota tavallisessa mielessä, vaan meditaation ja koko polun hedelmää – itse Buddhatilan kokemusta.